Kurkiaura



Tänä aamuna se tapahtui. Olin kävelemässä pihamaamme poikki, kun kuulin takaani jokasyksyisen, sydäntä riipaisevan äänen. Kurkien viimeinen tervehdys matkalla kohti valoa, lämpöä ja suotuisampia oloja. Upeassa asetelmassa ne lensivät, kaksi auraa vierekkäin. Vähän matkaa takana päin tuli vielä kolmas, joka koitti ottaa etummaisia kiinni. Suunta oli hämmästyttävän tarkasti kohti etelää.


Katselin näitä matkaajia ja mietin: Jostain jokainen niistä on lähtenyt, jonkun kotilammen rannalta tai suon kulmalta. Jokainen on nostanut siipensä, jättänyt hyvästit omalle kodilleen ja noussut taivaalle, suuntana uusi maa, parempi koti.


Me uskovina puhumme uudesta kotimaasta, paremmasta, lopullisesta. Samaan aikaan usein käperrymme takaisin turvalliseen kotikoloomme, siipiä nostamatta ja matkaan lähtemättä.


Perille pääsevät vain ne, jotka ovat matkaankin lähteneet.


Olisiko tässä pimenevässä ajan illassa syytä vielä meidänkin uskaltautua lähtemään matkaan siitä tutusta ja turvallisesta, mihin olemme niin kauan tottuneet? Omasta "suon nurkasta tutun kotimetsän laidalla". Olisiko aika nousta ylemmäs, nähdä kirkas määränpää horisontissa ja suunnata kohti sitä parempaa kotia, johon meidät on kutsuttu ja jossa meitä odotetaan?


Turvallista matkaa, ystävät! Perillä tavataan!